Ei iloa ilman ruokaa ja juomaa. Näin sanoo arabialainen sananlasku. Silmiini osui #maistuvamaailma -haaste, jonka on polkaissut käyntiin Cocoa etsimässä-matkablogin Arna ja Arto. Haasteen tarkoituksena on koota yhteen mieleenpainuvia, hauskoja ja erilaisia ruokailukokemuksia maailmalta ja tutustua eri maiden ruokakulttuuriin. En tiedä onko minulla mitään kovin ihmeellistä tarinaa ruokailuun liittyen jaettavaksi maailmalta, mutta haaste sai minut kuitenkin miettimään ruokailutottumuksiani reissussa ollessa ja miksipä ei ihan yleisestikin. En ole koskaan uskaltanut ajatella itseäni kulinaristina, koska mielestäni minun ruokailutottumukseni ovat tavallistakin tavallisimpia. Olen hyvin kaikkiruokainen. Minulle kelpaa lähes kaikki mitä eteen kannetaan. Tai sitten olen vain tähän mennessä onnistunut syömään hyvin tavallista ruokaa tarjoavissa paikoissa. En olisi ollenkaan varma siitä, että minun lautaselleni päätynyt lepakko tulisi syödyksi, kuten haasteen alulle laittaneessa Cocoa etsimässä-blogissa kävi. Sana kulinaristi tuo myös helposti mielikuvan tyypistä, joka syö kalliita päivällisiä Michelin-tähdin varustetussa ravintolassa. Mutta tämä mielikuvahan ei pidä ollenkaan paikkansa. Sivistyssanakirja antaa sanalle uuden merkityksen: hyvän ruuan ystävä, ruokien tuntija, herkkusuu ja gastronomi. Hyvänen aika, minähän olen sittenkin kulinaristi! Kuka tahansa on!

Olen reissuillani hyvin usein ostanut jonkun valmiin ruokapaketin hotellista, jossa asumme. Yleensä se on ollut aamupala, mutta muutaman kerran myös all inclusive, jolloin kaikki pöytään kannetut ateriat ovat kuuluneet matkan hintaan. Niillä reissuilla, joilla illallinen ei ole kuulunut matkan hintaan yksi reissun kohokohtia on ollut se hetki, kun lähdemme etsimään illallispaikkaa. Hotellin aamupalalla on yleensä jaksanut pitkälle päivään ja päivä on naukkailtu jotain pientä välipalaa. Illan hämärtyessä jalkaudutaan kaupungille, seikkaillaan pitkin katuja, arvioidaan katujen varsille osuvia ruokapaikkoja ja joskus eksytään aiheesta ihan muualle, kun vastaan tulee jotain mielenkiintoista mitä täytyy mennä tutkimaan. Tämä sama kuvio toistuu riippumatta siitä olenko reissussa lasten vai ystävien kesken. Sopivan ravintolan löytymisestä ja siihen liittyvästä seikkailusta pitkin lomakaupungin katuja onkin tullut oikeastaan osa ruokailukokemusta. Ja kun lopulta päädymme jonnekin syömään ei se useinkaan tarkoita sitä, että nyt löytyi kulinaristisia makuhermoja hivelevä ravintola, vaan yksinkertaisesti olemme väsyneet haahuilemaan ympäri kaupunkia ja liian nälkäisiä ottaaksemme enää yhtään askelta.

 

Iltakävely pitkin lomakaupungin katuja kuuluu melkeimpä osana ruokailuun.

 

Usein askeleet vievät myös merenrantaan auringonlaskua ihastelemaan ennen syömään menoa.

 

Ja sitten viimeinkin ollaan päästy itse asiaan!

 

Jos joku ehdoton inhokki täytyisi mainita, niin oikeastaan kaikki mitä merestä nostetaan lautaselle saa kylmät väreet menemään pitkin selkäpiitäni. Tämä on sinänsä vähän hassua, sillä useissa Välimeren maissa ja muuallakin kalastus on iso osa paikallisten elinkeinoa ja kalaravintoloita löytyy yleensä hyvinkin paljon. Osaksi tämä inhotus minussa johtuu siitä, että tiedän olevani allerginen joillekin mereneläville. Esimerkiksi katkaravut saavat minut nopeasti sairaalakuntoon ja siitä johtuu, että välttelen kaikkea merestä lautaselle tullutta, lukuunottamatta muutamia tuttuja juttuja joita tiedän pystyväni syömään.

Muistan erään kerran kun olimme Kyproksella ja siellähän täytyy aina ehdottomasti jossain vaiheessa syödä meze. Meze on suuri suosikkini, koska siitä määrästä ruokaa ruokkisi pienen kylän. Pöytään kannetaan herkkulautanen toisensa perään ja illan aikana lautaset kummasti tyhjenevät. Yleensä otamme aina lihamezen, mutta tuolla yhdellä kerralla Kyproksella jostain ihmeellisestä syystä otimme sekamezen, jossa oli siis lihaa sekä niitä mereneläviä. Liha-annokset olivat aivan ihania, mutta sitten pöytään ilmestyi lautasella kannettuna joku jättiläisrapu, joka oli saanut ylleen jonkinlaisen kuorrutuksen. Sitten tuli öljyssä paistettuja renkaita, joita tottakai luulin sipulirenkaiksi, mutta nehän olivat tietenkin mustekalarenkaita. Niitä muutaman kahmaistuani tajusin, mitä ne olivat ja saivat puolestani olla täysin rauhassa loppuruokailun ajan. Jättiläisrapu seisoi yhä koskemattomana lautasellaan, jota siirtelimme milloin kenenkin nenän eteen, mutta kukaan ei halunnut maistaa kyseistä otusta. Siskoni ei voinut edes katsoa sitä päin ja tyttärenikin olisivat mieluusti juosseet rantaan ja vieneet sen sinne mistä se oli tullutkin. Niinhän siinä sitten kävi, että tästä mezestä jäi paljon syömättä ja hotellihuoneeseen päästyämme minulla oli kuumeinen olo, josta syytin tottakai niitä mustekalarenkaita. Onneksi kuume lähti buranalla ja aamulla olin täysin kunnossa.

Toisen kerran merenelävät piinasivat minua Barcelonassa, jossa onnistuin tilaamaan niitä tietämättäni. Olimme kaveriporukalla haahuilleet kaupungilla hyvän tovin ja viimein oli tullut aika istahtaa syömään. Kivan paikan löydettyämme tilasin listalta nuudeleita talon tapaan. Kuinkas ollakaan eteeni kannettiin sellainenkin sekoitus kaikenmaailman äyriäisistä koostuvaa nuudelia, etten kertakaikkiaan uskaltanut koskeakaan siihen. Hädissämme selitimme tarjoilijalle tilanteen ja vetosimme siihen ettei ruokalistassa millään tavalla mainittu, että kyseessä olisi kalaruoka. Saimme äkäisen selvityksen siitä, että meidän olisi ehdottomasti pitänyt ymmärtää kysyä mitä ruoka sisältää ja että Espanjassa, kun ruokalistassa lukee talon jotain, se tarkoittaa useinmiten, että talon tapaan valmistetuissa ruuissa on kalaa. Olemmehan Välimerellä, emmekö sitä ymmärtäneet! Hetken kuluttua tämä sama tarjoilija toi minulle uuden ruoka-annoksen ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

Tästä listasta tilasin vesikielellä listan ensimmäisenä olevan ruuan enkä tiennyt saavani lautasen täydeltä äyriäissekoitusta.

 

Samaisella Barcelonan reissulla kauppahallissa käynti aiheutti jonkinasteisen kulttuurishokin, kun eräältä tiskiltä meitä tervehti paljaaksi nyljetyt karitsanpäät. Tai sellaisiksi minä ne ajattelin, tiedä mitä päitä olivat, mutta iljettäviä jokatapauksessa! Ihan oikeasti, tekeekö joku ruokaa näistä? Syömättä jäisivät minulta, kannettiinpa ne eteeni ihan missä muodossa vain!

 

 

Eikä minua säväytä yhtään sen enempää ne kalat, olivatpa ne sitten lautasella tai vielä kalatiskillä. En jaksa ymmärtää, että nämä ovat jonkun mielestä houkuttelevan näköisiä, kun luuraavat silmät pullollaan ohikulkijaa tiskiltä. Kauppahalleissa jätän yleensä sen kalapuolen väliin jo yksin hajunsa vuoksi, mutta monta kertaa etelän mailla olen törmännyt esimerkiksi paikallisilla markkinoilla yhtäkkiä kalatiskiin, joka saattaa tulla vastaan missä vain, keskellä vaaterekkejä, laukku- ja kenkäkojuja. En kyllä ihan ensimmäisenä ole valitsemassa vaatteita myyjältä, jonka naapurikojussa on kalakauppias!

 

 

Tälläisiä ruokaan liittyviä muistoja minun #maistuvamaailma -haasteessa, jonka on laittanut alulle Cocoa etsimässä-matkablogi, josta löytyy myös haasteen tarkemmat säännöt ja osallistumisohjeet. Haasteen on ottanut vastaan ainakin Lähtöselvitetty-matkablogin Katja, jonka blogista haaste osui minun silmiini ja päätin kantaa korteni kekoon mukaan. Toivottavasti mukaan saadaan mahdollisimman monta ruokatarinaa maailmalta!